~Fantasiaroolipeli Somnium~

Tämä on niin sanottu momentti. Momenttirope Somniumin foorumilla määrittää paikan ja ajan, ja voi jatkua vuodenkin päästä. Momentti voi olla jotakin, joka on tapahtunut vuosia sitten, tai tapahtuu juuri nyt. Kyseinen momentti sisältää paljon npc-hahmoja, joten roolikaa toki kauppiaillakin. 

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Aamuauringon paistaessa Caélin torialueelle kerääntyy paljon väkeä ostamaan sekä myymään kaikenlaista; Caélin satamasta kalastettua kalaa, tuoreita leivonnaisia, käsitöitä sekä salaperäisiä esineitä. Varmasti kojuista löytyisi magiaan taipuvia tavaroitakin, jos oikein paksun rahapussukan kanssa etsii..

Majataloa kunnostetaan eilisillan jäljiltä uutta päivää varten. Muutaman hengen vartio partioi aina välillä Caélin sivukujilla..Huhutaan, että torilla on havaittu maagikkovaras, mutta kojujen lähistöltä on löytynyt myös vaaleita, läpikuultavia suomuja. Kannattaa pitää silmänsä auki !

// Okei. Alotellaas.

Edythe oli saapunut Caéliin jo varhain aamulla, ja keskusteli juuri keskustan leipurin kanssa ajoittain iloisesti myhäillen. Leipurin kaksi lasta juoksentelivat kivisellä kujalla keppejä heilautellen. Metsästäjä oli riisunut paksun takkinsa lämpimän sään seurauksena. Naisen toisessa kädessä roikkui kauniita turkkeja ketunturkista minkin ja kärpän turkkiin. Toisessa kädessä Haukansilmän ranteesta roikkui muutama käsintehty koru. Otteessaan hän piti kangaspussia, joka kilisi iloisesti aina Edythen liikauttaessaan kättään. Naisella oli selvästi paljon asiaa vanhalle ystävälleen, ja metsästäjä vaihtoi muutaman leivänkannikan turkikseen juttelun lomassa. Ilmeisesti aurinkoinen sää oli saanut Haukansilmän hyvälle tuulelle.

Lyhyenpuoleinen puolikeiju tepasteli pitkin Caélin toria paljaine jalkoineen, oranssit ketunsilmät pyöreinä hämmästyksestä. Hän ei ollut koskaan nähnyt näin paljon ihmisiä samaan aikaan, olihan likka asunut yksin metsissä koko elämänsä.  Annwyn tutki monenlaisia esineitä ja välillä sävähti kun joku sattui kävelemään liian läheltä. Hetken kuluttua yksi esine kiinnitti tyttösen huomion. Se oli kullasta tehty, meripihkakoristeltu sormus, hyvin monimutkaista tekoa. Sormus oli melko leveä ja se näytti olevan täynnä kauniita kiehkuroita, todennäköisesti haltioiden kieltä. Jokainen kirjain oli tehty meripihkasta ja upotettu miltein puhtaaseen kultaan. Annwyn koikkelehti ketterästi korun luo ja vilkaisi myyjään. Myyjä oli melko hämärännäköinen liskonainen mustine huppuineen ja kaapuineen. Liskonaikkonen lipaisi ilmaa kaksihaaraisella kielellään ja mulkaisi Annwyniä. "Älä edes kuvittelekkaan, sinulla ei ole mitään millä maksaa tuo." lisko tokaisi melko töykeästi Annwynille, joka säpsähti naisesta huokuvaa piikikkyyttä. Puolihaltia katseli hetken naista, kunnes upotti kätensä ruskeiden, karkeakankaisten housujensa taskuun ja nosti sieltä ylös kadulta löytämänsä läpikuultavan suomun. Se näytti aivan jalokiveltä, joten Annwyn piti sitä arvokkaana. Liskonaisen tylsistynyt ilme värähti suomun nähdessään ja nappasi Annwynia ranteesta kiinni, sihahtaen; "Mistä sinä tuon sait? Anna se tähän!" Puolihaltia yritti saada ranteensa pois liskon kylmästä otteesta, muttei siinä onnistunut. "Mitä se sinulle kuuluu kun ei se sinunkaan ole? Anna minulle tuo sormus niin saat suomun." Liskonaikkonen päästi tytön irti tiukasta otteestaan ja harkitsi hetkisen. Loppujenlopuksi lisko nyökkäsi ja tyrkkäsi sormuksen likan käteen, sen jälkeen miltein kammeten melko suurikokoisen, paksun suomun tyttösen kädestä. Annwyn katseli sormusta haltioituneena ja lähti kävelemään kohti torin laitaa, jossa hän pisti sormuksen oikean kätensä keskisormeen. Hän katseli sormusta aurinkoa vasten ja vannoi tuntevansa värähdyksen sormuksessa. Likka kurotti mieltään kohti sormusta, lukien sen auraa. Kylmä metalli lämpeni aavistuksen Annwynin ketunmielen koskettaessa sitä.

Edythen keskustellessa vanhan ystävänsä kanssa, majatalon ovi rämähti auki paikan omistajan tuulettaessa sisätiloja eilisillan jäljiltä. Samalla ovenavauksella ulos astui pitkähkö mies, ja tämän perässä kipitteli tyttö, joka kantoi mukanaan tärkeän näköistä salkkua. Neito tömähti miehen selkää vasten tämän pysähtyessä nopeasti ja käännähtäessään kannoillaan. "Unohdin antaa nämä Chorissalle. Saat viedä ne puolestani, Friel." Mies neuvoi tyttöä ojentaen tälle naruun pujotettuja, kauniita helmiä, sekä pienen vihon. Friel asetti salkun maahan, ja katosi näkyvistä majatalon sisätiloihin toimitusta viedessään. Odotellessaan mies pujotteli lisää taskustaan löytämiä kauniita helmiä narunpätkään, tehden solmun kuuden helmen jälkeen. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun Friel jo palasi nopeasti miehen vierelle, näyttäen odottavan uusia neuvoja. Mies nosti juuri pujottamansa kuusihelmisen narunpätkän roikkumaan tytön silmien tasolle. "Saat nyt kierrellä torilla hetken, ja ostaa mitä tahdot. Odotan sinua tässä." Friel näytti iloisesti yllättyneeltä, ja tyttö nappasikin helminarun sekä katosi väkijoukon sekaan ennenkuin huomasi edes kiittää. Mies puolestaan jäi tavernan ulkotiloihin salkkunsa kanssa, tilaten yrttiteen selvästi hyväntuulisena samalla kun kulutti aikaa torin ihmisiä vilkuillen.

Ketunsieluinen puolikeiju asteli kohti majatalon äärille katselemaan maisemia, erottaen itseään väkijoukosta. Hän kyyristyi ruohikon puolelle ja kouraisi kunnon tupon nurmea ja mutaa, hieroen kätensä sillä. Sormus menetti kauniin ja lumoavan kiiltonsa, saaden sen näyttämään tavalliselta rihkamalta. Sormus ikäänkuin halusi naamioitua vaatimattoman näköiseksi. Annwyn kummasteli hetken salkkuhärdelliä ja uskaltautui astua lähemmäs. Hän näki Edythen ja värähti aavistuksen. Eläimenvaistot varoittivat naisesta. Naisen asento kertoi jo paljon metsien asukille. Hän oli metsästäjä. Annwyn kykeni haistamaan vanhan eläimenveren monen metrin päähän. Taivaalla alkoi muodostumaan muutamia hassuja pilvenhattaroita, kielien iltapäiväsateesta.

Edythe ei todellakaan huomannut puolikeijun tuijottelua tätä kohden jutustellessaan nyt leipurin lasten kanssa, nähtävästi näiden eräästä kojusta ostamastaan hyrränkaltaisesta leikkikalusta. Metsästäjä katsoi, miten innoissaan lapset tälle selittivät hyrrän oikeaoppista pyöritystekniikkaa, samalla kun yrittivät saada lelunsa toimimaan odotetulla tavalla. Kummallinen, tavernan edustalla istuskeleva mies taas oli lukinnut tummanruskeat silmänsä tämän lähettyvillä ympärilleen vilkuilevaan puolikeijuun, ja näytti katselevan Annwynin puuhia arvelevan näköisenä. //Anteeks lyhyt toiminto, ei ollu paljo aikaa ..

Annwyn koikkelehti läheisen hedelmäkauppiaan luo ja katseli hetkisen melko hyvännäköistä päärynää. Hän otti sen käteensä ja haistoi sitä, saaden kauppiaalta paheksuvan katseen. "Elä sie likka sitä nuuski jos ei kerran ostoo meinoo", tukevanpuoleinen ihmisnaikkonen kivahtikin, saaden Annwynin laskemaan hedelmän sukkelaan maahan ja kipittämään miltein puolijuoksua kauemmas kojusta. Puolikeiju luovutti torin suhteen ja meni istuskelemaan tavernan luokse, seinään nojaten.

Mies hytkyi hieman hiljaa naureskellessaan, ja tämä katseli mustan, pienilierisen hattunsa alta puolikeijua, joka oli kipitellyt paikan läheiselle seinälle myyjää säikähtäneenä. Herran hatun alta pilkistivät ruskeat, kihartuneet hiukset, ja tämän yllä oli vihreä nahkatakintapainen asuste. "Kyllä ihmiset osaavatkin välillä olla röyhkeitä ja äkkipikaisia, eivätkös..? Epäkohteliaisuudesta puhumattakaan." Mies korotti ääntänsä puhuakseen lähemmäs astelleelle Annwynille. "Hyväntahtoisuus katoaa monesta itsekkyyden tieltä. En minä toisaalta voi kauppiaitakaan syyttää, hehän pyrkivät vain elättämään itsensä ja perheensä.." Herra mietiskeli hetken, suunnaten sitten ystävällisen katseen puolikeijuun. "Istu toki seurakseni." Tämä sanoi nyökätessään kahden hengen pöydän toisella puolen olevaa tuolia.

Hopeahiukseninen haltianeito astuenkin paikalle, katseensa vieden mieheen ja puolikeijuun, tämä mielessään hetken väitelli lähestyäkkö vaiko ei, päättäenkin astua lähemmäs kaksikkoa. Mitään sanomatta neito tuolin vetikin toisesta pöydästä kaksikon pöytään ja istahti alas. "Toivon että toinen teistä ainakin on sivistynyttä sorttia, eritoten sinä mies. Jos yrität temppuja aiheutan sinulle niin kovaa kärsimystä ettei edes mielikuvituksesi riitä kuvaamaan sitä." Neito hieman halveksuvaan äänensävyyn uhitellen katseensa jättäen mieheen.

"Annanko tosiaan itsestäni ulos tuollaisen ensivaikutelman?" Mies nauroi huvittuneen kuuloisena, mutta silmäili uusia seuralaisiaan ystävällisesti. (Vaikkei vastausta Annwynin reaktiosta ollut vielä tullut, pelaaja olettaa puolikeijun liittyneen seuraan). "Älä huoli, uskon olevani aivan kelpoa keskusteluseuraa. Ja minun puolestani saat liittyä seuraamme." Sitten mies siirsi tummanruskeat silmänsä ohikulkeviin ihmisrykelmiin, jotka muuten olivat vähentyneet päivän taittuessa iltaa kohti. Muutama satunnainen vesipisara alkoi tipahdella maahan, ja leipurikojun lähettyvillä aikaa viettänyt Edythe näytti kadonneen. Herra vetäisi vieressään lepäävän salkkunsa tuolinsa alle, jottei se kastuisi pahemman sateen sattuessa paikalle. Mies oli laittanut myös merkille seuraan istahtaneen haltian omaavan Hopeasieluille ominaisia merkkejä.            Tämä nosti hattuansa ja nyökkäsi esittäytyessään; "Olen Waylon. Olemme palvelusneitoni kanssa matkustelemassa, ja ilmeisesti jäämme Caélin lähettyville vielä hetkeksi, kun tälläinen sää sattuikin paikalle.." Waylonin jutustellessa ihmisten välistä puikkelehtiva Friel alkoi lähestyä tavernan edustaa tyytyväisesti hymyillen. Neidon käsivarrella lepäsi vaatimaton, monikäyttöinen kuuden metrin pituinen taiteltu kangas.

Annwyn pysyi hiljaa kaksikon keskustellessa, halaten polviaan istuessaan. Hän vaikutti hyvin säikähtäneeltä, varoen herättämästä liiallista huomiota. Puolikeiju räpläsi pakonomaisesti uutta sormustaan.

//Lyhyt toiminto on lyhyt.

"Et suinkaan, minä vain olen teitä ihmisiä jo seurannut useamman vuosisadan ja teidän barbaariset tapanne eivät ole kovin luotettavia." Vastatenkin haltianeito. Kohtapa nainen katseensa vei taivaalle kun vettä alkoi kaatamalla sataa, kätensä kohottaen näiden yläpuolelle lausuen haltiakielellä: #Palvelusta pyydän aika hyvä, alue suo meille jossa aika pysähtyneenä pysyköön ympärillä elävän.# Ennenkuin vesi näitä ehti pahemmin kastella, yhtäkkiä pysähtyikin tuuli ja sadepisarat useamman sentin näiden yläpuolelle. "Näin on parempi, en tykkää olla litimärkänä, vaatteenikun tuppaavat ottaa suloisen aikansa aina kuivua." Neitokainen tokaistenkin ja jatkaenkin pian: "Nimeni on Alatáriel, olen Kuun Lasten toinen johtaja ja yksi haltioiden taitavimmista illuusio- ja kronomaageista." Neitokainen selittäen lyhyesti taitonsa.

"Varsin vaikuttavaa." Waylon sanoi katsoen haltiatarta ja tämän aikaansaannosta, jonka jälkeen silmät siirtyivät  keskustelun hiljaisimpaan osanottajaan. "Ja kukas sinä olet?" Mies kysäisi rohkaiseva ilme kasvoillansa. //Pahanen pro ei päästä sisään. Tinychat?

Annwyn näytti entistä enemmänkin säikähtäneenä. Puoliverisenä olentona hän tiesi olevansa vaarassa haltian seurassa, vaikkakin ihmisen ja keijun risteymä vastaisi haltiaa miltein täydellisesti, olivathan haltiat keijuille että ihmisille sukua. Kettuanimaagin silmät välähtivät hieman enemmän oransseina kuin normaalisti pienoisen paniikin kouraistessa nuorukaista vatsanpohjasta. Hän hipelöi maagista sormustaan entistä enemmän, nojautuen mahdollisimman kauas Kuun Lapsesta.

"No, en minä sinua puhumaankaan pakota." Waylon sanoi huomatessaan toisen hermostuneisuuden. Samassa kolmikon pöydän vierelle kipitteli vaalea tyttönen, joka nappasi miehen tuolin alta tämän salkun, ja alkoi mahduttaa sinne tuomaansa kangasta. Tämän jälkeen neito suoristi ryhtinsä ja näytti ottavan paikkansa seisten Waylonin tuolin vieressä. "Tämä tässä onkin Friel, palvelusneito, josta puhuinkin." Waylon esitteli nuoren naisen, joka niiasi pienieleisesti, ja silitteli sitten mekkoaan paremmin liikkeensä jälkeen. Friel huomasikin olevansa arvovaltaisten hahmojen lähettyvillä, ja pyrki näyttämään mahdollisimman kuuliaiselta ja kunnolliselta varsinkin haltian silmien edessä. "Iltapäivää." Tyttö sanoi lyhyesti, katsahtaen sinisilmillänsä Annwyniä sekä Alatárielia.

"Annwyn.. nimeni on Annwyn.. luulisin niin.." Puolikeiju vihdoinkin puhuikin jotain, karistautuen irti pelokkuudestaan. Hän istui silti yhä lysyssä lattialla, nojaten seinään. Ensimmäisenä ketunsieluinen alkoikin katsella Frieliä. Hänessä oli jotain mielenkiintoista, ehkä hänen siniset silmänsä taikka mielenkiintoiset hiukset. Puhuessaan hän katsoikin juuri sievää palvelusneitoa, lievästi hymyillen.